maanantai 7. elokuuta 2017

Vaikka kirjoitankin onnesta

Voi kuinka monesti olette olleet ajatuksissani. Useampaan otteeseen olen avannut tekstikentän ja koittanut kirjoittaa. Olen saanut inspiraatiopuuskan, joka on laantunut samantien bloggerin avauduttua. Sormet eivät suostu liikkumaan näppäimistöllä, ja päässä pauhaa päällimmäisenä ajatus; ''ei sitten mitään kliseistä paskaa''.


Monesti yön vaihtuessa illaksi, olen potenut kirjoittamattomuutta.  Mitä tämä on, minähän pidän kirjoittamisesta? Ei ole aikaisemminkaan tuottanut ongelmia, joten mikä nyt mättää. Vai olenko jo sanonut kaiken?

No en helvetissä. 

Niin. Mutta minne sitten katosin?

Olisihan minulla miljoona ja yksi koottua selitystä poissaololleni, mutta lukukokemuksen ylläpitämiseksi aion nyt jakaa kanssanne vain muutaman.
Ensimmäiseksi täytyy myöntää, että kesä vie minua. Olen nuoresta asti ollut kesän tullen eloon heräävä lajike.

En stressaa kellosta tai aikatauluista. Menetän ajoin ajantajuni. Vilustutan itseni hiukan viileähköissä kesäöissä. Tanssin voguingia Robinin tahtiin vaikka en osaa.

Unohdan pyykit koneeseen, ja kotini on sotkuinen.

Syön jäätelöä liikaa. Unohdan avaimet sisälle. Nukun kuusi tuntia yössä ja rakastun Robiniin, Cheekiin, kassapoikaan ja uimavahtiin.

Teen työtä johon vapaapäivinäni ikävöin takaisin. Ympärilläni on ihmisiä joita rakastan, ja jotka rakastavat minua takaisin.

Minä olen onnellinen. Ensimmäistä kertaa vuosiin sisälläni vallitsee kupliva rauhallisuuden tunne höystettynä innostuksella ja kutkuttavalla levottomuudella.

Tässä vaiheessa tekstiä havahdun, ja ymmärrän miksi en ole kirjoittanut.
Koska tämähän itseasiassa on sitä kliseistä paskaa. Olen ehkä vierastanut onnellisuudesta, ja oman elämän hehkutuksesta kirjoittamista. Olen ehkä hävennyt, ja samalla pelännyt koko asian ääneen lausumista. En halunnut antaa itsestäni liian siloteltua kuvaa. Arkeni ei ole täydellistä.  En syö lehtikaalia, eivätkä haavani parane kookosöljyllä.


Mutta typerähän minä olin. Saan minäkin olla onnellinen, vaikka kliseisen paskan uhalla. Olen silti se sama laivan kapteeni kuin tämän blogin alussa, vaikka kirjoitankin onnesta.


Kellä onni on, se onnen kätkeköön.

Ei taida pitää paikkaansa enää.


💙💙💙


Lopuksi haluan vielä vähän kiittää.


Kiitos kauniista kesäilloista, kiitos lämmöstä, kiitos valosta. Kiitos värikkäästä taivaasta, lempeästä tuulesta ja sadepisaroista.

Kiitos, kun saan tehdä asioita, joista nautin.

Kiitos ystävistä. Kiitos ihmisistä, jotka saavat minut tuntemaan oloni rakastetuksi.

Kiitos, hymystä, naurusta ja ilosta. Kiitos, että saan tuntea.

Kiitos ymmärryksestä, lempeydestä ja armollisuudesta.

Kiitos, että saan rakastaa.

Kiitos luottamuksesta, anteeksiannosta ja lojaaliudesta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa, että olet täällä!
Kysy, ihmettele tai kerro mitä kuuluu. Ravi de vous rencontrer!