tiistai 13. joulukuuta 2016

Luurankoja

Minä olen paasannut kauneuteen ja itsetuntoon liittyvistä asioista suu vaahdossa. Kerron kovaan ääneen, kuinka kaikki kelpaavat sellaisina kuin ovat, ja kuinka nykyinen kauneuskäsitys ja -kulttuuri saa minut usein hieman murheelliseksi.Olen myös kertonut inhoavani tiettyjä kaavoja ja erityisesti sitä, millä tavalla media tuo ilmi asioita, joiden mukaan tulisi toimia ja elää.


Tiedän, että suurin osa ihmisistä osaa suodattaa lehtien ja netin suoltamat kertomukset joko kokonaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, tai saattavat poimia ja erottaa joukosta hyödylliset faktat ja jättää niin sanotun bullshitin vähemmälle huomiolle. Mutta kaikki eivät osaa suodattaa.  Ja luultavasti syy siihen, miksi aihe kirvoittaa minua keskustelemaan, on se, että oli aika, jolloin minä en omistanut kyseistä suodatinta ollenkaan.


Puhutaan ajasta, jolloin instagramista ei ollut tietoakaan. (Tai oli varmasti, mutta meillä oli IRC-galleria eikä  paremmasta tiedetty.)  Luultavasti koko sosiaalinen media oli hieman pienemmässä roolissa, kuin nyt. Siitä huolimatta silmiini ja korviini kantautui suunnasta ja toisesta asiaa siitä, miltä olisi hyvä näyttää, syödä, liikkua ja olla. 
Ainiin ja silloin oli myös aika fashion olla laiha.


Tilanne monen asian yhteisvaikutuksesta eskaloitui siihen pisteeseen , että lopulta en tiennyt mikä on normaalia. Ja vaikka olisinkin tiennyt, ei se olisi ollut minulle enää  käytännössä mahdollista. (Ja vaikka luukutankin aina ettei normaalia voi määritellä, fakta on kuitenkin se, että jos ei yhtäkään ruokailua pysty suorittamaan ilman välitöntä kuolemanpelkoa, ollaan normaalista kaukana.)  Olin  syvällä kierteessä, joka liian pitkään jatkuessaan olisi väistämättä johdattanut minut mullan alle. Päähäni oli pesiytynyt jokin, joka halusi minut sinne. Se jokin halusi myös aika hanakasti pitää huolen siitä, että tulisin sinne joutumaankin.


Kului pari vuotta, kunnes aloin vihdoin itse kyseenalaistamaan omaa käyttäytymistä ja suhtautumista asioihin. Yksi tärkeimmistä kulmakivistä asioiden normalisoitumiseen oli ymmärtää, että mikäli valkotakkisetkaan eivät pysty minua parantamaan, on minun tehtävä se aivan itse. Täytyy kyllä lisätä, että ihan yksin minusta ei olisi toimivaa peliä saanut mitenkään, joten on valkotakkisiakin kiittäminen. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin tukiverkostolleni kotona, ja eritoten äidille. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu hasardilta, miten työlästä  yksi elämälle välttämättömistä perusasioista oli opetella lähes nollasta uudestaan. Tajuta, että kuolema tulee varmemmin jos ei syö, eikä toisinpäin.



Näiden vuosien jälkeen entinen ajattelutapa tuntuu kovin vieraalta. En myöskään tunnista itseäni sen aikaisista kuvista. Osa ajatuksista on onneksi pyyhkiytynyt lähes kokonaan muistista.  Mutta tästä pääsemmekin käsiksi siihen kivenkovaan tosiasiaan, että kun aivoilla ei ole tarpeeksi rakennusaineita, alkaa vintti pikkuhiljaa pimetä. Simple as that.


 Onnekseni voin todeta, että vintti sai kun saikin valonsa takaisin. Sille ei vaan enää riittänyt pelkkä  vintti, vaan vintiltä valo levisi portaita pitkin alakertaan, alakerrasta eteiseen ja eteisestä  se lähti hiljalleen valloittamaan koko kaupunkia. Olihan sitä pimeässä vaeltamista kestänytkin jo ihan riittävän pitkään.




Kaikesta tästä rytäkästä viisastuneena, rakensin itselleni sen suodattimen, mikä minulta puuttui. Siitä filtteristä tulikin sen verran vahva, että sitä ei mikä tahansa höpöpuhe enää läpäise. Huomaan usein aikaisemmin poistuvani tietyiltä sivustoilta siinä vaiheessa, kun jutun taso alkaa lähestyä suodattimeni hälytysrajaa. Nykyään kyllä keskustelen höpöpuheista jopa mielelläni, sillä tiedän ettei keskusteleminen tai juttujen lukeminen vie minua sivuraiteille. Kauneus & Terveys ei ole raamattuni. Paahtoleipääkin  syön mielelläni. Ja sitä saatanallista valkoista sokeria. Jos joku päivä se valkoinen sokeri ja vehnä tukkivat suoleni ja kuolla kämähdän, on minulla ainakin hyvä maku suussa. Tähän sopisikin  yhden sukulaisen lausahdus:  ''Kaikki on kuollu ketkä on leipää syöny''. Niin. Leipä tai peruna, eiköhän se kuolema korjaa meistä jokaisen, kun aika on.

Ja mitä tulee tekstin alkuperäiseen aiheeseen, jonka oli tarkoitus olla kauneus, oli minulla tuolloin  edessä vielä pitkä  matka. Vaikka kauan kadoksissa ollut pilke oli vihdoin palannut silmäkulmiini, elin vielä pitkään maailmassa, jossa en voinut kuvitellakaan, että joku pitäisi minua kauniina. Enkä edes ollut siitä kovin pahoillani, koska ajattelin, että näin se vain nyt sattuu olemaan.
Mielestäni oli enemmän kuin luonnollista, ettei keskitysleirivankia muistuttanut olomuotoni voisi viehättää ketään, pidinhän sitä itsekin äärimmäisen kuvottavana. Olin hyväksynyt asemani. Olin se  hauska, mutta ruma. Myöhemmin lakkasin olemasta enää hauskakaan, koska ajattelin että siitäkään ei välttämättä kaikki tykkää. Jälkikäteen ajateltuna tämäkin oli huono veto, koska jos kukaan ei koskaan vihastu, ei todennäköisesti myöskään ihastu. Helpompi vaihtoehto oli silti sulautua seinään. Toisaalta, seinään sulautuneena minulla oli hyvin aikaa tarkkailla ympäristöä ja tehdä havaintoja hiljaisesti. Ja niitähän minä teinkin. Tiedostin ehkä jossain syvällä sisimmässäni, että minun aikani ei ole vielä.



Jos joku sanoikin minulle jotain positiivista ulkonäköön liittyen, ajattelin lähes automaattisesti olevan lämpimikseen höpöttelyä. En antanut sille ollenkaan painoarvoa, koska ajattelin sen olevan höpöpuhetta. Haluaisin pyytää täten anteeksi kehunantajilta. Mielestäni on kehujan aliarviointia ja suorastaan loukkaavaa lytätä tämän hyvää tarkoittava lausahdus. Sori.

Lopuksi voin edelleen kovin huojentuneena kertoa, että muutos on mahdollinen, isokin. Minäkään en nimittäin joutunut arkkuun ennenaikaisesti. Pitää vaan löytää se tahdonvoima sisältä.  Se että äiti käskee, voi kantaa hetken, mutta lopullinen muutos lähtee itsestä. Suurimman työn saa ihan itse tehdä. Ja sen te varmaan tiesittekin 😉



Esitän tähän loppuun retorisen kysymyksen, joka mielestäni meinaa sitä että siihen ei tarvitse vastata, mutta haastan teidät miettimään, että mikä on sun mielestä viehättävin ominaisuus ihmisessä?


Lähdin vähän sivuraiteille, mutta toivottavasti sä pysyit kyydissä. Nähdään pian 💓

-Madame





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa, että olet täällä!
Kysy, ihmettele tai kerro mitä kuuluu. Ravi de vous rencontrer!